Potilastapaus rouva A.P

Toinen tapaus on rouva A.P., joka on ollut suljettuna saman köyhäintalon selliin 20 vuotta, myöskin levoton, epäluotettava, tylsä ja useimmiten sekaisin, vaikkakin jotkut huumorin välähdykset silloin tällöin valaisisivat hänen synkkää sieluansa. Hän repi yöllä usein vaatteensa ja vuoteen vahakankaan, häntä ilmeisesti huvitti leikkiä rääsyillä. Niinpä hän eräänä aamuna istui vuoteessaan ja pelasi korttia vahakankaista revityillä palasilla. Hän sai pitää ne, huvitteli korttileikeillään, eikä pitkään aikaan repinyt vaatteitaan.

Erään kerran annettiin hänelle puhdas, kokoontaitettu nenäliina. Se ristityissä käsissään hän sitten istui monet päivät, hartaana kuin kirkossa. Varmaankin herätti nenäliina potilaassa, joka oli kotoisin yksinkertaiselta maaseudulta, hämärän muiston sunnuntairauhasta ja kirkossakäynnistä kodin ainoa, valkoinen nenäliina kädessä.

Mainoksia 70-luvulta

Vuodelta -71. Minusta tämä on vain yksinkertaisesti ihanan hauska kuvasarja. Värjääminen on niin ja näin helppoa ja saat niin ja näin mahtavan lopputuloksen. Jos totta puhutaan, ottaisin tuhat kertaa mieluummin ensimmäisen ruudun tyylisen tukan, kuin viimeisessä kuvassa olevaa harakanpesää, vaikka tiedä sitten mikä tuolloin oli muotia.

Parasta laatua Anttilalta, samaiselta vuodelta värjäystuubimainoksen kanssa, eli -71. Alkuperäinen kuva on aivan yhtä vitivalkoinen, eli koko paimentolaismattoa ei kunnolla edes näe, ellei oikein tarkkaan tihrustele. Ei hätää, onneksi kaunis asettelu ja kiva kukkavaasi pelastaa tämänkin.

Romantica, vaikka en vaaleanpunaisen ystävä ole, päinvastoin, ottaisin mieluusti kuvankaltaisen pussilakanasetin.

Kristallikruunu ja hauskat riisipaperivalaisimet.

Aitoa posliinia, kyllä tästä kelpaisi kahvia ja teetä vieraille tarjota.

Ja muistakaa, purtilot ovat täynnä ideaa. Toivottavasti tallensin kuvat tarpeeksi suurina, että tekstit ovat luettavia, on nimittäin aika hienoja neuvoja purtiloille ja niiden käytölle.

Potilastapaus rouva I.P.

Kirjassa mielisairaiden hoitamisesta kerrottaan kolme tapausta, missä on potilasta onnistuttu auttamaan mitä mielenkiintoisimmilla tavoilla.

Rouva I.P., jo pari vuosikymmentä sairaana, aikaisemmin hoidettu erään vanhan köyhäintalon mielisairaalaosaston sellissä, jossa hän koko ajan oli ollut levoton ja hyökkäävä. Siirrettäessä paikkakunnan uuteen sairaalaan hän oli sielullisesti mitä suurimmassa rappiotilassa. Kaiken lisäksi hän oli levoton, valheellinen ja ajoittain täydellisesti sekaisin. 

Erään rauhallisemman  ajanjakson kuluessa vedottiin hänen hoivaus- ja äidinvaistoihinsa, jota tavataan jokaisessa naisessa. Hän sai nuken ja siitä hetkestä alkaen hän oli muuttunut. Oli mieltäliikkuttavaa nähdä hänen ilonsa. Nukke oli hänen lapsensa ja valloitti hänen kaikki tunteensa ja kuvitelmansa.Hän pesi ja nukutti nukkensa. Hän puki, riisui sen ja nukellensa hän neuloi ja kirjaili. Potilas oli näet nyt käynyt niin rauhalliseksi, että hänelle uskallettiin antaa muutoin kielletty neula hoitajattaren istuessa hänen vuoteensa ääressä. 

Tosin palasivat levottomuuspuuskat, vaikkakin harvemmin kuin ennen, mutta niidenkään aikana ei hävittämishalu ja viha kohdistuneet nukkeen. Potilaan taas rauhoituttua hän sai "lapsensa" takaisin, joka rauhattomuuden ajaksi oli otettu häneltä pois, sopusointu oli taasen palannut.

Mielisairaanhoidon historiaa

Kirjahyllystäni löytyy muuan mielenkiintoinen kirjan vuodelta 1924. Kirja kertoo mielisairaaloista ja mielisairaiden hoidon historiasta. Aika karmivaa luettavaa, vaikka itse sanonkin.

Kirja on sisältä kärsinyt, kaikki sivut eivät ole luettavia, mutta suurin osa teksteistä on onneksi säilynyt vahingoittumatta.

Euroopan muinaisaikoina mielisairaita vainoittiin kuin villipetoja, henkipattoina heitä ajettiin metsissä.
Mielisairaalahoitoa ei noina vanhoina aikoina ollut. Sen sijaan määrättiin levottomimmat suljettavan vankilaan ja rauhallisimmat sijoitettava perheisiin.

Lukemattomia mielisairaita poltettiin noitina roviolla, ja toiset taas suljettiin kaupungin muurien luoliin tai raatihuoneitten kellareihin. Ihmiset halusivat olla turvassa noilta onnettomilta ja vähät välittivät miltä uhripoloista tuntui.

Vankiloissa ahdisti heitä kylmä ja nälkä, kovien ihmisten pilkka ja oma sisäinen epätoivo. Kodeissa olevat hullut kahledittuina "hullunpuuhun", he eivät ilmeisestikään tarvinneet hoitoa.

Keskiajan loppupuolella alettiin käyttää erityisiä mielisairaitten säilytyspaikkoja, ns. hullunarkkuja, eli isoja ristikoilla varustettuja häkkejä. 

Kun luostarit uskonpuhdistuksen voitettua jäivät tyhjiksi, siirrettiin niihin rikollisia ja mielisairaita. Englannissa luovutettiin muuan vanha Bedlam niminen luostari "hulluarkuksi" vuonna 1547. Hulluarkuissa levottomimmat olivat raudoissa ja muut pantiin tottelemaan piiskaniskuilla tai sulkemalla heidät häkkeihin. Sellainen ajatus, että mielisairaat saattaisivat olla hoidon tarpeessa, ei pälkähtänäyt kenenkään päähän.

1500-luvulla toimi muuan saksalainen lääkäri. Hän halusi antaa neuvoja sekä riivattuna olemista että ruumiillista kärsimystä lieventämään. "Tobsucht"iin (valtava levottomuus) hän käytti etupäässä suonenioskua, kylmävesikäsittelyä ja leikkauksia, joiden haavat peitettiin vatolaastarilla. Riivatuille hän määräsi paastoja, rukouksia ja manauksia.

Bethlem Royal Hospital

Kuningatar Kristiinan aikaan oli voimassa muuan laki, jonka mukaan suku oli velvollinen säilyttämään mielisairaansa. Jos joku mielisairas pääsi irti ja sai aikaan vahinkoa, sakotettiin perhettä. Siitä syystä pidettiin sairaita kotona ovien ja lukkojen takana.

Kului vuosisatoja. Vasta 1700-luvulla mielipuolet saivat taas puoltajan, pappi Wagnitzin. Käydessään saksalaisissa vankiloissa oli hän tullut kokemaan niiden kauhistuttavia epäkohtia. Hän vaatikin eräässä teoksessaan vankien ja mielipuolien toisistaan erottamista. Myöskin mielisairaitten sulkeminen ilmattomiin ja valottomiin kellareihin vihoitti häntä. 

Hän kertoo nähneensä Magdeburgissa vuonna 1788 mielisairaalan, missä 48 miestä ja naista suljettuna samaan huoneeseen. Siinä he saivat nukkua ja syödä, sen löyhkäävillä ja ulosteen likaamilla oljilla. Hänen onnistui kiinittämään muuan suuren ihmisiystävän huomio näillä seikoilla, joka vaati ja teki ehdotuksia parannuksille. Yhdessä asiassa hän onnistui, vangit ja mielisairaat erotettiin.

Hoidot tuohon aikaan olivat mitä oudoimpia ja epäinhimillisimpiä. Potilaisiin istutettiin syyhyä, rokkoa, ruusua tai muita pahoja tauteja. Ihoon hierottiin ärsyttäviä voiteita, jotka aiheuttivat pahoja paiseita ja sietämättömiä tuskia. Sairas saatettiin sitoa paaluun, jossa hän kädet sivuilla ojennettuna sai seistä päiväkaupalla tai köytettiin pakkotuoliin istumaan kuukausiksi, jopa vuosiksi.
Englannissa oli keksitty hyrräkelkka: vivun päässä oleva penkki, jota pyöritettiin kunnes siinä istuva menetti tajuntansa. Kuolemakin kohtasi usein siihen joutuneen. Sairaita saatettiin myös juoksuttaa näännyksiin eräänlaisessa suuressa pyörässä, lienee kuin hamsteria ikään, kunnes hän lopen uupuuneena tuupertui maahan.
Väliaikoina olivat mielisairaat raskaissa kahleissa tai paksuilla hihnoilla sidottuna. Lopun hoidosta muodostivat lyönnit ja korvapuustit.

Eräässä ministeriöön jättämässään kirjeessä tekee Esquirel selkoa mielisairaalain sietämättömistä tiloista. Tuloksena on määräys räikeitten epäkohtien korjaamiseksi. Lääkäri velvoitettiin täst'edes käymään laitoksessa päivittäin, selleihin oli laitettava ikkunat ja lattia. 

Edistyksiä kuitenkin tapahtui. Keppirangaistuksia alettiin korvata työnteolla, ruumillista kuritusta vähennettiin, mielisairaat saivat parempia rakennuksia käyttöönsä, sairaat pääsivät ulkoilemaan jne.
1800-luvulla otettiin käytäntö voimaan, ettei ilman lääkärintodistusta voida ketään sulkea mielisairaalaan.

Mielisairaiden kohtalo on siis ollut hyvin kauhea. Ja ennen kaikkea kauheinta on se, että kuka tahansa on voinut joutua syytetyksi mielisairaudesta tai esimerkiksi noituudesta, ja joutuvan kärsimään siitä, vaikka selvät vastatodisteet olisivatkin olleet.

Nämä tapaukset ja otteet ovat muualta Euroopasta, mutta osattiin sitä Suomessakin. Kirjasta oli yksi luku varattu suomalaisille mielisairaaloille, eikä se ollut sen imartelevampaa luettavaa.

Kanien sielunelämää

Kanit ovat tylsiä. Ok. Eipäs olekkaan.

Mitä tulee seurallisuuteen ja energisyyteen, kani on jotain kissan ja koiran välimaastosta, vaikkei ehkä uskoisikaan. Seurallisempi kuin kissa, muttei aivan niin paljon kuin koira. Toki poikkeuksiakin on, mutta 14 vuoden kokemuksella ja 52 kania omistettuani voin jo joitakin johtopäätöksiä lienee tehdä kanien aivoituksista. 

Omistin kerran yhden uroskanin, jota en oikeasti olisi vaihtanut yhteenkään koiraan, vaikka tätä kania ennen kovasti toivoinkin koiraa. Se kani oli "elämäni kani", jos niin voi sanoa. Se minua seurasi joka paikkaan, kun hain postin, se pomppi vieressä laatikolle ja takaisin. Joka paikkaan, ikinä ei tarvinnut yksin olla kitkemässä kasvimaata tai siivomassa tallia. Ja ikinä se ei lähtenyt kauas vaikka irti saikin omakotitalomme pihalla olla. Kävimme usein myös "lenkillä", välillä kun se otti omia kanimaisia kirmailujaan ja huomasi minun jääneen jälkeen, juoksi korvat lepattaen takaisin luokseni. Siitä oli myös lenkkiseuraa, vaikkakin vain neljäksi kilometriksi.

Kulki hihnassa paremmin kuin ystäväni samanikäinen koira, oikeasti. Osasi käskyjä, paikka, tänne, maahan jne. Oli täysin sisäsiisti ja hellyydenkipä. Aina oli sylissä rapsutuksia kerjäämässä tai nuolemassa varpaita. Illalla kun elokuvia katsottiin, juoksi kani olohuoneeseen sohvalle viereen tai vaihtoehtoisesti käpertyi jalkoihin. Ja illalla tuli sänkyyn nukkumaa perässä. Tämä kani oli mahtava ja mahtavin kani mitä olen ikinä omistanut. Tämän kanin kuoleman jälkeen nykyiset kanini tuntuvat vain, no, kaneilta, ja tyhmiltä ja tylsiltä sellaisilta.

Kanit ovat mielenkiintoisia sielunelämälyään. Kaikkein parhaten siihen pääsee kiinni, kun katseleekanilaumaa,  ja antaa sen touhuta omiaan mahdollisimman luonnonmukaisessa ympäristössä. Tai tähän ainakin pyrkien.

Kaneissa on muutama asia mitä en muissa eläimissä ole huomannut, vaikka kaikki kissasta hevoseen ja kanasta lehmiin on kokemusta.

Kaikki kielletty on mahtavaa. Oikeasti. Ne tietävät kyllä mikä on kiellettyä, ja tekevätkin sitä vain, kun kukaan ei katso tai omistajan silmä välttää hetkeksi. Kymmenen sekunttia niin roskapussit on revitty auki ja kukkapenkit nurin.

Huonoja tapojakin kanit oppivat samaan tapaan kuin kissat ja koirat. Kun kolmen kuukauden ikäinen nappisilmä tulee jääkaapille, ei sitä katsetta voi vastustaa, ja sitä ajattelee, ettei yhdestä kerrasta mitään pahaa voi olla. No, oma vika, voi näin jälkikäteen sanoa. Nykyään kun jääkaapin oven avaa, sekunnissa on keittiön lattia kaneja täynnä, kaikki korvat pystyssä, takajaloilla seisten herkkua pyytämässä.

Missään muissa eläimissä en ole huomannut myöskään samanlaista röyhkeyttä kuin kaneissa. Kun yksi löytää jotain mielenkiintoista, on paikalla hetkessä liuta muita tulossa apajille ja vielä erittäin röyhkeästi toisia  tönien ja kiilaten.

Arvojärjestys ja reviirit, ne ovat asioita jotka jatkuvasti haastavat meillä ainakin riitaa. Leikattu uroskanihermeliini Kalle saattaa juosta ulkotarhan reunaa edestakaisin kolmekin tuntia, vesisateessa, vahtien ja pörhistellen, ettei kolmen metrin päässä, puussa kiinni oleva jättikani vain ole tulossa uhmaamaan hänen reviiriään. Tai sitten se vain kertoo uroskanien yksinkertaisuudesta...

Yksi leikattu uros ja kolme naarasta. Aina päivän mukaan sen seuralainen vaihtuu, eli se naaras, ketä se koko päivän seuraa ja hoivaa. Kalle lienee siis moniavioinen.

Ja mitä tulee niinhin pahoihin asioihin. Tälle kanille riittä se yksikin sekuntti, mikä kului siihen kun kuvan nappasin, niin se on jo karkaamassa.

Naapurit ovat onneksi todella harvoin kotona, niin ei niin paljoa hävetä pyydystää karanneita kaneja heidän takapihoiltaan.

Avioliitosta, ravinnosta ja heikkomielisyydestä

Löysin mielenkiintoiset kirjan isoäitini synnyinkodista. Kirja on sen verran huonossa kunnossa, ettei kaikkia sivuja ole tallella ja kannet ovat kadonneet, joten kirjan nimi tai painovuosi ei ole tiedossa. Epäilen kirjan olevat kuitenkin jostakin 20-luvun kieppeiltä, sillä samaa vuosilukua ovat parikymmentä muuta kirjaa samaisesta paikasta.

Kirjassa arvot ovat vanhollisia, naisen päätehtävä on kotona lapsia synnyttämässä ja mies tuo särpimen pöytään, lapsia kutsutaan aina jälkeläisiksi ja he ovat "ne" tai "niitä", kun taas nainen ja mies ovat "he" ja "hän". Lisäksi kirja kertoo terveelliset elämäntavat, sairauksia ja niiden hoidosta.

Kirja on hyvin viihdyttävää lukemista juuri tämän vanhollisuutensa takia. Keräsinkin omasta mielestäni hauskimmat tai ajatuksia herättävimmät kappaleet tähän.

Ravinnosta

Maito on tärkeimpiä ravintoaineitamme ja senkin tähden arvokasta, että se on helposti sulavaa ja erittäin sopivaa pienten lasten ravinnoksi. Koska maito sisältää paljon vettä, täytyy sitä nauttia suuret määrät, ennen kuin siitä on varsinaista hyötyä. Lasten tulee saada maitoa ainoastaan keitettynä.

Myös vihannekset ovat vasta keitettyvä sopivaa ihmisravinnoksi.

Kahvi ja tee
Teen liiallinen käyttö voi meillä kuitenkin vaikuttaa haitallisesti terveyteen.

Suuri osa työväenluokkaa on kahvin alituisen särpimisen takia riittämättömästi ravittuja. Kokemus on osoittanut, että vähemmän kuluu rasvaa ja voita leivän ja perunoiden ohella, jos aterioidessa nautitaan kahvia.

Kahvissa ja teessä ei ole juuri mitään ravintoarvoa, ainoastan nautittuna kanssa suuren määrän sokeria voi niistä olla hyötyä.

Heikkomielisyys
Synnynnäinen mielenvikaisuus on suurin idiooteissa.

Vajaavaisten estettävä sukuaan jatkamasta

Ei voi varmasti sanoa rappeutuvatko Keski-Euroopan johtavat sivistyskansat meidän aikanamme. Monet merkit viittaavat siihen. Esimerkiksi Saksassa on 100,000 henkeä kohti 300 mielisairasta ja idioottia, 150 kaatumatautista (epilepsia), 200 alkoholistia, 60 sokeata, 30 kuuromykkää, 260 raajarikkoa ja 500 kehittyneellä asteella olevaa keuhkotautista. 

Jos lasketaan muutkin pienet viallisuudet ja sairaudet, näkövirheet yms., niin emme liioittele sanoessamme, että noin 1/3 väestöstä on tavalla tai toislla vajaavaista. Jos vaajavaisten valtavaa lukua tahdotaan vähentää, niin täytyy järjestää asiat niin, etteivät he pääse lisääntymään. Monet taudit ovat sellaisia, että ne eivät rajoita lisääntymiskykyä, vaikka jälkeläiset tulevatkin heikoiksi. Sellaisia ovat malaria, lyijymyrkytys ja alkoholismi.

Kelposuus avioliittoon
Kirjassa painotetaan, että tytöt ovat valmiita sisäistämään sukupuoliaisoita (kuten kirjassa asia ilmaistaan) 15- ja 17-vuotiaana, ja pojat vasta 18-20 vuoden iässä. Ja nämä niin kutsutut sukupuoliasiat sisältävät kaiken aina toiseen sukupuoleen kontaktin ottamisesta kihlautumiseen ja avioon.

Sukulaisavioliittoja pidettiin ennen vanhaan vaarallisina. Parasta onkin niitä välttää, sillä kaikenlaiset vähäisetkin taudilliset ominaisuudet voivat niiden avulla suurentua. Jos asianomaiset ovat molemmat terveitä, ei sukulaisavioliitolle ole mitään estettä.


Jos kaikki miehet olisivat terveitä naimisiin mennessään, niin naistentauditkin suuresti vähentyisivät.
Naisten hedelmättömyys johtuu myöskin ensi sijassa näistä taudeista, joita miehet usein tarttuttavat vaimoihinsa.

Myöskin tulisi saada kaikille selväksi se, että avioparin tärkein kansallinen velvollisuus on perheen riittävä lisääminen. Jokainen nainen tietäköön sen tähden, että hän tekee uhrautuvaa työtä isänmaansa hyväksi synnyttäessään lapsia, imettäessään niitä ja pitäessään huolta niiden terveydestä ja kehityksestä.

Vanhemmat rajoittavat lapsilukua voidakseen antaa jälkeläisilleen taloudellisia etuja, mutta heidän tulisi muistaa silti kansallinen velvollisuutensa ja panna se yksityisetujensa edelle.

Hippakirja

Naisten Raittiuskeskus ja Postisäästöpankki toimeenpanivat huhtikuussa 1960 valtakunnallisen nuorisokutsujen suunnittelukilpailun, tästä on tuloksena "Hippakirja", missä kerrottaan miten järjestää kutsut. Tässä muutama katkelma lehtisestä, summanmutikassa soviteltuna ja katkottuna.

Miten järjestän kutsuni?

Oikeilla kutsuilla täytyy  tietysti olla emäntä ja isäntä. Emäntä toivottaa vieraat tervetulleiksi, huolehtii heidän viihtyisyydestään ja tarjoilun sujuvuudesta. Silloin kun pöydässä on määrätty istumajärjestys, sijoitetaan emännän oikealle puolelle arvokkain miesvieras - arvokkain naisvieras istuu isännän oikealla puolella. Tarjoilu alkaa kunniapaikalla isuvasta naisvieraasta, sittern tarjotaan isännän toisella puolella istuvalle naiselle ja niin istumajärjestyksessä edelleen, isännälle viimeiseksi.

Isännän tehtävä on auttaa vieraita eteisessä - hän varmistaa hyvissä ajoin, että vaatepuita on riittävä määrä ja että käytävissä on tuoli tai pari päällyskenkien pukemista varten. Jos on suunniteltu jotakin ohjelmaa illakasi, sopivat isäntä ja emäntä jo etukäteen, kumpi milloinkin esittää sen alkavaksi.

Emännän huolenpito vieraistaan ei rajoitu suinkaan tarjoiluun ja äänilevyvaraston hankkimiseen - hänen tulee myös pitää silmällä ettei kukaan  vieraista jää liian syrjään. Miltei joka kutsuilla on oma ns. ujo vieraansa.

Kun kutstut on kerran päätetty pitää, lankeaa juhlien järjestäjän osalle yhtä ja toista muutakin kuin pöytäjärjestyksen huolehtiminen. Ensin on suoritettaava vieraiden valinta - kuinka monta ja ketä? Heille on lähetettävä kutsu; keittiöpuoli on tavan pohdinnan alaiseksi; mahdollisesta ohjelmasta päätettävä - ja pari ajatusta sietää uhrata myös illan päättymishetkelle ja jälkisiivoukselle.

Ohjelmaa ei koskaan kannata laatia summanmutikassa. mitä enemmän aikaa tanssille varataan, sitä lyhyemmäksi muodostuu muu ohjelma. Mitä vähemmän tanssia, sitä enemmän muuta ohjelmaa. Yhdistelmä leikkiminen-tanssiminen vaati sekin valmistelua. Onnistuakseen vaati leikkiminen oman leikinohjaajansa. Sellaisena voi toimia joku vieraistakin, kunhan vain ajoissa sovitaan asiasta hänen kanssaan.

Valmistaisinko oikein kutsukortit? Kutsukorteiksi sopivia kortteja ja kuoria saa lähimmästä paperikaupasta. Ostaminen tuo kuitenkin merkinnän budjettiin, joten kutsukortit voi aivan hyvin valmistaa myös itse.

Mielikuvitusta käyttämällä voi sitä paitsi panna juhlamielialan alkuun jo kutsuja lähettäessä.

Miäpä tarvitsen? Kovaa paperia tai pahvia, lehtiä, kyniä, liimaa ja sakset. Kutsukorteista tulee käydä ilmi aika, paikka, kutsuja, kutsun aihe ja sen mahdollisesti aiheuttama pukeutuminen tai muu lisätoimenpide.

Yhtä tärkeää kuin koristelu, on tarpeettomien huonekalujen ja kallisarvoisten korise-esineiden siirtäminen parempaan talteen. Sekä koristelusta että huonekalujen siirtämisestä selviävät emäntä ja isäntä yhteistoimin parissa tunnissa ennen tilaisuuden alkua.

--- tähän väliin kuvitelkaa kolme aukeamaa erilaisia leikkejä vieraiden kanssa leikittäväksi ----

Korrekti tapa huomauttaa kutsujen päättymisestä olisi mukava tietää. Helpointa lienee merkitä jo kutsukortteihin selvin numeroin silloin ja silloin - esimerkiksi 2.10 klo 18-22.30. Hiukan ennen määräaikaa voi illan isäntä leikillisesti muistuttaa asiasta.

On hauskinta, jos vieraat lähtevät yhtä aikaa.Yhtäaikaisesti katkaistu ilonpito - jota kutsuilla toivottavasti tulee muodostumaan - pääsisi silloin päättymään pienen eteishälinän merkeissä.

Luonnontiedonkirja 1955

Olen vallan ihastunut vanhoihin koulukirjoihin ja olenkin hamstrannut itselleni varmaan jo muutaman lukukauden edestä kirjoja. 

Ensimmäinen asia miksi ne herättävät mielenkiinnon, on se, että ne ovat täynnä asiaa. Ei turhaa hömpötystä ja asioiden kaunistelua kuten nykypäivien koulukirjoissa. Lisäksi kaunis kuvitus, upea nidonta, se "historian" tuntu kun saa pitää käsissään sellaista haurasta kirjaa. Tai ehkä olen yksinkertaisesti pöpi.

Olen varannut kirjahyllystämme yhden rivin kokonaan näille vanhoille koulukirjoille ja muille vanhoille, käsiin hajoamassa oleville opuksille. Mies ei enää sano mitään, vaikka varmasti välillä miettii mielessään, mitä minä vanhoilla ja lahoilla kirjoilla teen, ja vielä enemmän miksi tungen niitä hyllyyn, kun oikea osoite olisi luultavammin kaatopaikka.

Tällä hetkellä löytyy yksi äidinkielenkirja, matematiikankirja, useampia kirjoja historiasta ja luonnontieteistä ja yksi terveysopinkin kirja löytyy. Ja kaikki 50-luvulta, ja hyppisinkin innostani jos joskus löytäisin vielä vanhempia kirjoja, mutta vielä ei  ainakaan mistään sellaisia silmiin ole pompannut.

Vuoden 1955 luonnontiedonkirja. Sisältää itse asiassa kaikkea, aina perunan kylvöstä lypsämiseen ja omenapuiden harventamiseen. Lisäksi metsän- ja puutarhanhoitoa, terveysoppia ja kemian ja fysiikan lukujakin löytyy. Eli aika monipuolinen nidos.

VI JA VII LUOKAN OPPIMÄÄRÄ

Tarkoittaneeko se siis kuudes- ja seitsemänluokkalaisia?

Kirjan kansi kuvaa erinomaisesti, mitä kirja tulee sisällään pitämään.

Värikuvia kirjasta ei löydy kuin muutama, 333 kuvaa, joista 23 monivärikuvaa. Kauniin yksinkyiskohtaisia nämä muutamatkin ovat.

Toinen, ihanan värikäs ja pikkutarkan taiteellinen kuva mehiläisistä.

Kaikista tuon ajan tärkeimmistä kotieläimistä oli oikein kattavasti kerrottu. Ihmettelin että jopa kaneista, koska kumminkin ne olivat "lasten lemmikkejä", eivätkä missään määrin verrattavissa oikeasti hyödyllisiin kotieläimiin, vaikka niistä muutaman kilon lihaakin voisi saada. 

Hevoselle oli siunattu peräti neljä aukeamaa ja ymmärtäähän sen. Varmasti ollut varmaan tärkein ja arvostetuin kotieläin maatalouksissa ja hienoa vain etä jo kouluissa opetetaan eläinten oikeanlaista hoitoa.

"Kun tuo uljas eläin nojaa suuren ruumiinsa painolla eteenpäin ja raudoitetut kaviot pureutuvat maahan, niin liikkuvat elorattaat pelloilla ja tukkikuormat metsässä. Se jaksaa vetää auraa aamusta iltaan. Kiireen tullen se kiidättää isäntänsä nopeasti kylään ja kirkolle."

Löytyipä sieltä luku metsänsuojelustakin ja tälläinen hauska, pienenpieni kuva. 

"Taimien pahimpien tuhoajia ovat lehmät ja lampaat. Karjan laidunamisesta metsässä onkin alettu luopua, mutta se olisi kokonaan kiellettävä."

Terveysopin luvuista. Vitamiineja ja ruoka-aineita, joista niitä saa, ja miten niiden puute vaikuttaa.

Rusinasta on moneksi

Kodin Kuvalehti 1974 ja rusinatäytteinen aukeama. En kyllä yhtäkään resepiä ole uskaltautunut kokeilemaan, vielä ainakaan, mutta varsinkin nuorena isovanhemmilla vieraillessa on luumukiisselit, rusinapullat, -kakut ja -sopat ovat tulleet tutuiksi.

Päivä hevosten parissa

Vaikka viimeisin omista hevosistani lähti monttuun vuosi sitten, ei hevosista ja hevostelusta niin vain eroon pääse, kiitos sukulaisen pienen tilan ja hevosten. Ja kuuluihan päivään hevosten lisäksi aitojen korjausta ja rakentamista, puiden hakkaamista ja muita mukavia pihatöitä. Mukavaa vaihteluahan tälläiset päivät ovat, rivitalokaksiossa elämä ei nyt kovin jännittävää ole, varsinkaan näin loma-aikaan.

Kahden päivän ikäinen orivarsa, aina ei vain jaksa riekkua ja äidin vieressä on turvallista levätä.

Onhan se kaunis, rautias neljällä sukalla ja päämerkillä.

Varsan lisäksi oli vuorossa suomenhevostamman ratsastus. Ravuri, jolla viimeksi ratsastettu viime vuoden puolella, hieman hirvitti nousta selkään.

Ei pysähdy, ei sitten millään. Kovasuinen kuin mikä.

Ja taas mennään. Tämä hevonen ei lupia kysele milloin saa mennä, vaikka muuten nöyrä onkin. Ei vain itse meinaa pysyä hevosen tahdissa kun askel ja tempo vaihtuu koko ajan. Ravihevonen kun on, niin ainoa ajatus on "kovaa ja eteenpäin" vaikka ratsuna sama motto ei pätisikään.

Ja kuvaajalla nyt oli omat kuvakulmansa.