Kanien sielunelämää

Kanit ovat tylsiä. Ok. Eipäs olekkaan.

Mitä tulee seurallisuuteen ja energisyyteen, kani on jotain kissan ja koiran välimaastosta, vaikkei ehkä uskoisikaan. Seurallisempi kuin kissa, muttei aivan niin paljon kuin koira. Toki poikkeuksiakin on, mutta 14 vuoden kokemuksella ja 52 kania omistettuani voin jo joitakin johtopäätöksiä lienee tehdä kanien aivoituksista. 

Omistin kerran yhden uroskanin, jota en oikeasti olisi vaihtanut yhteenkään koiraan, vaikka tätä kania ennen kovasti toivoinkin koiraa. Se kani oli "elämäni kani", jos niin voi sanoa. Se minua seurasi joka paikkaan, kun hain postin, se pomppi vieressä laatikolle ja takaisin. Joka paikkaan, ikinä ei tarvinnut yksin olla kitkemässä kasvimaata tai siivomassa tallia. Ja ikinä se ei lähtenyt kauas vaikka irti saikin omakotitalomme pihalla olla. Kävimme usein myös "lenkillä", välillä kun se otti omia kanimaisia kirmailujaan ja huomasi minun jääneen jälkeen, juoksi korvat lepattaen takaisin luokseni. Siitä oli myös lenkkiseuraa, vaikkakin vain neljäksi kilometriksi.

Kulki hihnassa paremmin kuin ystäväni samanikäinen koira, oikeasti. Osasi käskyjä, paikka, tänne, maahan jne. Oli täysin sisäsiisti ja hellyydenkipä. Aina oli sylissä rapsutuksia kerjäämässä tai nuolemassa varpaita. Illalla kun elokuvia katsottiin, juoksi kani olohuoneeseen sohvalle viereen tai vaihtoehtoisesti käpertyi jalkoihin. Ja illalla tuli sänkyyn nukkumaa perässä. Tämä kani oli mahtava ja mahtavin kani mitä olen ikinä omistanut. Tämän kanin kuoleman jälkeen nykyiset kanini tuntuvat vain, no, kaneilta, ja tyhmiltä ja tylsiltä sellaisilta.

Kanit ovat mielenkiintoisia sielunelämälyään. Kaikkein parhaten siihen pääsee kiinni, kun katseleekanilaumaa,  ja antaa sen touhuta omiaan mahdollisimman luonnonmukaisessa ympäristössä. Tai tähän ainakin pyrkien.

Kaneissa on muutama asia mitä en muissa eläimissä ole huomannut, vaikka kaikki kissasta hevoseen ja kanasta lehmiin on kokemusta.

Kaikki kielletty on mahtavaa. Oikeasti. Ne tietävät kyllä mikä on kiellettyä, ja tekevätkin sitä vain, kun kukaan ei katso tai omistajan silmä välttää hetkeksi. Kymmenen sekunttia niin roskapussit on revitty auki ja kukkapenkit nurin.

Huonoja tapojakin kanit oppivat samaan tapaan kuin kissat ja koirat. Kun kolmen kuukauden ikäinen nappisilmä tulee jääkaapille, ei sitä katsetta voi vastustaa, ja sitä ajattelee, ettei yhdestä kerrasta mitään pahaa voi olla. No, oma vika, voi näin jälkikäteen sanoa. Nykyään kun jääkaapin oven avaa, sekunnissa on keittiön lattia kaneja täynnä, kaikki korvat pystyssä, takajaloilla seisten herkkua pyytämässä.

Missään muissa eläimissä en ole huomannut myöskään samanlaista röyhkeyttä kuin kaneissa. Kun yksi löytää jotain mielenkiintoista, on paikalla hetkessä liuta muita tulossa apajille ja vielä erittäin röyhkeästi toisia  tönien ja kiilaten.

Arvojärjestys ja reviirit, ne ovat asioita jotka jatkuvasti haastavat meillä ainakin riitaa. Leikattu uroskanihermeliini Kalle saattaa juosta ulkotarhan reunaa edestakaisin kolmekin tuntia, vesisateessa, vahtien ja pörhistellen, ettei kolmen metrin päässä, puussa kiinni oleva jättikani vain ole tulossa uhmaamaan hänen reviiriään. Tai sitten se vain kertoo uroskanien yksinkertaisuudesta...

Yksi leikattu uros ja kolme naarasta. Aina päivän mukaan sen seuralainen vaihtuu, eli se naaras, ketä se koko päivän seuraa ja hoivaa. Kalle lienee siis moniavioinen.

Ja mitä tulee niinhin pahoihin asioihin. Tälle kanille riittä se yksikin sekuntti, mikä kului siihen kun kuvan nappasin, niin se on jo karkaamassa.

Naapurit ovat onneksi todella harvoin kotona, niin ei niin paljoa hävetä pyydystää karanneita kaneja heidän takapihoiltaan.